Liisa Jaakonsaari

Niilo Keränen

Taivalkosken seurakunnan 140-vuotisjuhla

1.9.2019

 

KIRKKO KESKELLÄ KYLÄÄ

Heti ensiksi: onnitteluni 140-vuotiaalle kotiseurakunnalle!

 

Mutta: Taivalkosken seurakunnallinen historia ei suinkaan ala 27.8.1879, jolloin Keisarillinen Suomen senaatti ”näki hyväksi määrätä, että sen jälkeen kun nykyinen nykyinen Pudasjärven kirkkoherra on lähtenyt virastaan, sekä siinä tapauksessa että kappalainen suoritetussa ehdollepanossa tulee nimitetyksi Jokijärvelle, kun tämä on virasta lähtenyt ja kun mahdolliset armonvuodet ovat kuluneet, on Jokijärven kappelista muodostettava oma itsenäinen kolmannen luokan kirkkoherrakunta nimeltään Taivalkosken seurakunta”.

Jos tänään moititaan päättäjien ja poliitikkojen kapulakieltä, niin onpa sitä osattu tuolloinkin.

Kun tuota tekstiä yrittää suomentaa, se tarkoittaa sitä, että tuolloin oli haussa Pudasjärven kappalainen Jokijärven kappeliseurakuntaan, ja jos Gustav Nyman valittaisiin, ei seurakuntaan voitaisi palkata kirkkoherraa.

Ja hänet valittiinkin. Niinpä lopullinen irtaantuminen Pudasjärvestä tapahtui vasta 1.12.1884, kun kappalainen Gustav Nyman tuli valituksi Suomussalmelle.

 

Mutta seurakunnallinen historia ei Taivalkoskella alkanut tuosta.

Eikä se varsinaisesti alkanut siitäkään, kun nykyisen Taivalkosken alueelle tulivat ensimmäiset asukkaat mahdollisten lappalaisten lisäksi. Koko Pudasjärven alueelta on tieto vuodelta 1578 – siis lähes neljä ja puoli vuosisataa sitten – että alueella oli 7 taloa papinveron maksajina, näistä todennäköisesti kaksi nykyisen Jurmun aluella. Sitä ei ole tiedossa, kuinka monta veroa maksamatonta asumusta on näiden lisäksi ollut.

Nuokin Väätäjä-nimiset talot hävisivät 1500-luvun loppupuolen vainovuosien aikana, mutta jo seuraavan vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä Taivalkosken alueella oli kymmenkunta tilastoitua veronmaksutaloa.

Taivalkosken alue, Iijoen yläjuoksu, luettiin tuolloin Pudasjärven Kuren kylään. Kun Pudasjärvikin kuului tuolloin – 1600-luvun alussa - Iin seurakuntaan, voidaan hyvin kuvitella, että jurmulaiset tai Jokijärven tai Tyrämäen – joissa myös on ollut alueemme vanhinta asutusta – asukkaat saivat elellä aika rauhassa eikä kaukaisen Iin seurakunta heitä liene paljonkaan häirinnyt. Asutus sijoittui tietenkin joen ja järvien rannoille, sieltä sai se perusruoan eli kalan.

Pudasjärvi erotettiin omaksi seurakunnakseen 1639. Niinpä seuraavien parinsadan vuoden ajan Pudasjärven papit huolehtivat tämän kaukaisen korpikansan kristillisestä kasvatuksesta, opetuksesta ja kirkollisista toimituksista. Papit tosiaan tekivät pitäjänmatkoja tännekin, asiakirjoissa mainitaan ainakin Kynsijärvi, Polojärvi, Tyräjärvi ja Jurmu. Matkoilla pidettiin jumalanpalveluksia, kinkereitä, rippikoulua, harjoitettiin lukemista, kastettiin, vihittiin ja haudattiin.

Ja kun kirkon ote näin tiukentui, myös täkäläisten oli käytävä kirkossa, ehtoollisella ja piispantarkastuksissa Pudasjärvellä. Ainakin rukouspäivinä oli pakko käydä, muutoin joutui vastaamaan käräjillä. Kun asutus lisääntyi, eivät kaukaiset papit ja lukkarit oikein pystyneet huolehtimaan esimerkiksi lukemisen opettamisesta ja täkäläinen korpikansa jäi väliinputoajaksi rannikon ja Kuusamon väliin. Kuusamo kuului hallinnollisesti Lappiin ja siellä oli oma seurakuntansa jo 1680-luvulla ja siellä lukemisen opetus oli järjestetty jo varsin mallikkaasti 1700-luvulla.

Kuusamon sivistys on siis vuosisadan vanhempaa kuin meillä. Mutta, hyvät kuulijat, älkää kertoko sitä heille, tulevat vain ylpeiksi.

Tuskinpa se oli sivistyksen janoa, enemmänkin ehkä hankalien kirkkomatkojen syytä tai ansiota, että täkäläisissä kylissä heräsi ajatus saada kirkko lähemmäksi. Asutuskin oli koko ajan lisääntynyt. Vuonna 1842 kuvernöörille meni täältä kaksikin anomusta rukoushuoneen tai kirkon saamisesta. Toinen anomus oli pari vuotta aiemmin perustetun Taivalkosken sahan lähelle, toinen Jokijärvelle. Erinäisten vaiheiden ja kylien välisen kissanhännänvedon jälkeen senaatti päätti 22.6.1843 rukoushuoneen rakentamisesta Jokijärvelle. Pudasjärven katekeetta pääsisi saarnaamaan 600 paikkaa sisältävään kirkkoon. – Vertailun vuoksi todettakoon, että nykykirkossa on 300 paikkaa.

Rakentamiseen ryhdyttiin ja puita alettiin ajaa paikalle. Ensiksi toki rakennettiin väliaikainen 10x10 metrinen rukoushuone, jossa ensimmäinen Jokijärvelle muuttanut katekeetta Johan Peter Lithovius piti jumalanpalveluksen jo lokakuussa 1843. Varsinaisen kirkon piirustukset laati Anders Granstedt, arkkitehti C.L. Engelin oikea käsi.

Mutta varsinainen rakentaminen pääsi alkuun vasta 1847 ja kirkko valmistui loppuvuonna 1848.

 

Puolet alueen asumuksista oli vielä savupirttejä, ikkunalasia oli harvoissa taloissa, pääasiallisena ruokana oli riista, kala ja nauris, kulkupelinä veneet ja jalkapatikka. Saattoi olla melkoinen kulttuurishokki akateemisen loppututkinnon suorittaneelle papille muuttaa Jokijärvelle. Oululaissyntyinen ja Turussa ylioppilaaksi kirjoittanut, Johan Peter Lithovius tarttui hommaan kuitenkin tarmokkaasti. Oli paljolti hänen ansiotaan, että kirkko lopulta saatiin rakennetuksi.

Eikä oikein ollut hurraamista ihmisten tavoissakaan. Lithovius ja hänen seuraajansa taistelivat jatkuvasti viinan myyntiä, salakapakointia ja hillitöntä juopottelua vastaan. Äpärälapsiakin syntyi. Oulun Wiikko-Sanomat kirjoittaa v, 1859: ”Kinkereistäkin tahtoo tulla usia henki viinapäässä kotiinsa; viinakauppiaan kapakassa sanotaan olleen miltei enemmän väkeä kuin kinkeripirtissä. – Koitilan kinkereissä oli kuitenkin pidetty se raja, että papin saarnan aikana viinan kauppias oli ollut viinaa myymättä, mutta heti saarnan loputtua alettiin viinan myyntityö…”

Papit saivat siveellisyyskasvatukseen pian yllättävää apua. 1860-luvun puolivälissä lestadiolaisuus levisi pitäjään, ensiksi sekin Jokijärven-Tyrämäen-Tyrävaaran alueelle. Kun ihmiset kävivät edelleen kirkolla myös Pudasjärvellä, he kuulivat nykyisen Ranuan alueen ihmisiltä sellaisesta opista, että synnit voi saada anteeksi. Lestadiolaisia saarnaajia alkoi kulkea myös näissä selkosissa ja luultavasti ensimmäisiä pitäjän lestadiolais-uskovaisia oli Hutun talossa elänyt ruotimummo Saari-Kaija.

Lestadiolaisuudesta kirjoittaa sama Oulun Wiikko-Sanomat vuonna 1869: ”Se uskonnollinen vimma joka Jokijärven kirkonkylässä ja siitä ei kaukana olevassa Tyrämäen kylässä on jo usiamman vuoden raivonnut, ei vielä näytä olevan vähenemään päin, vaan päinvastoin lisääntyy voimissa.” Pudasjärven kappalainen Johan Bergh kirjoittaa vuoden 1871 piispantarkastusta varten, että niillä seuduilla, jossa hengelliset liikkeet ovat vaikuttaneet, on siveellinen elämä huomattavasti muiden kylien edellä.

 

Seurakunnan muotoutumisessa seuraava virstanpylväs oli vuosi 1858, jolloin Jokijärvestä tuli kappeliseurakunta. Seurakunnan kannalta asialla ei kovin paljon ollut juuri merkitystä, kun Nils Fellmanin jälkeen vuodesta 1862 lähtien ei pappia paikkakunnalle saatu yli kymmeneen vuoteen. Sen sijaan kunnan kannalta asialla oli suuri merkitys: kappelikunta saattoi toimia itsenäisenä kuntana ja käytännössä Jokijärven kunnassa alkoikin kunnallinen toiminta vuonna 1868.

Papiton aika saattoi olla siunaukseksi lestadiolaisuudelle. Jokijärven kirkossa oli jumalanpalvelusten pitäjäksi valtuutettu Antti Päätalo, joka oli ensimmäisiä paikkakunnan omia lestadiolaissaarnaajia. Muita lestadiolaisuuden alkuajan saarnaajia olivat pitäjän alueella mm. Heikki Huttu ja Juuso Soronen.

Ja nyt tullaan ehkä mielenkiintoisimpaan jaksoon tämän seurakunnan historiassa. Kirkon siirtoon Jokijärveltä Taivalkoskelle. Jokijärven pitäjän pohjoiset ja läntiset kylät – Kynsiperä, Sirniö, Loukusa, Koitila, Jurmu ja Taivalkoski eivät olleet pystyneet sulattamaan sitä, että kirkko oli Jokijärvellä. Myös pitäjän asutusrakenne oli muuttunut: väestö Taivalkoskessa olevan sahan ympärillä oli lisääntynyt, ja matkat pohjoisesta Jokijärvelle olivat pitkät. Näiden kylien talollisten puuhaamana pidettiin Jakkilan talossa kirkonkokous kevättalvella 1876. Toinenkin kokous tarvittiin syyskesällä, ja seuraavan vuoden huhtikuussa senaatti antoikin luvan kirkon siirtämiseen, Jokijärven ja Metsäkylän vastusteluista huolimatta.

Mutta miten kirkko siirrettiin? Jouko Vahtolan tekemässä seurakuntamme 100-vuotishistoriikissa todetaan, että hirret uitettiin kesällä 1877. Raili Rytkösen kirjoittamassa Suur-Iin historiassa taas todetaan, että hirret tuotiin talvikelillä hevosilla. Kumpikaan historioitsija ei esitä asiasta mitään varmaa lähdeviitettä. Rytkösen teksti perustuu nimismiehen kertomukseen siitä, miten kirkkoa Jokijärvellä alettiin purkamaan. Vahtolan taas kirkonkokouksen pöytäkirjaan helmikuulta 1878, jolloin kirkko Anninpalonmäellä oli kattamista ja sisätöitä vailla.

Itse olisin kallistumassa Vahtolan kannalle, mutta saattaa olla, että siirtotapa jaa ikuiseksi arvoitukseksi ja mielipidekysymykseksi. Naapuriseurakunnassa Kuusamossa on mielipidekysymykseksi jäämässä paljon tuoreempi tapaus: kuka poltti sota-aikana Kuusamon kirkon, saksalaiset vai venäläiset?

Noh, Anninpalonmäelle se komea 600-paikkainen ristikirkko nousi ja vihkimisjuhla  oli juhannuksena 1880. Itsenäisessä Taivalkosken seurakunnassa. Jos kirkko oli ollut Jokijärvelläkin keskellä kylää, niin niinpä se nytkin oli.

 

Eihän se seurakuntamme historia tähän lopu, vaikka nuo varhaiset ajat ovatkin kieltämättä mielenkiintoisia.

Jokijärven kappalainen Gustav Nyman siirtyi Suomussalmelle 1884, kuten tämän katsauksen alussa totesin. Ensimmäiseksi seurakuntamme kirkkoherraksi saapui Juho Barkman kesällä 1885. Aluksi vt:nä ja v 1887 lopulta lähtien vakinaisena. Kirkkoherran vaali näet pitkittyi jokijärveläisten valitettua – he olisivat halunneet ehdolle myös tunnetun lestadiolaispapin Aatu Laitisen.

Saattaa olla, että jo tämä alkukangertelu vei Barkmanin ja lestadiolaisten välit aika viileiksi. Joka tapauksessa Barkmanin sanotaan olleet peräti vihamielinen lestadiolaisia kohtaan, joita Barkaman arvioi 1890-kuvulla olevan puolet pitäjälaisistä. Lestadiolaiset olivat laiskoja kirkossakävijöitä, mutta eivätpä muutkaan seurakuntalaiset tainneet Barkmanista kovin tykätä: joinakin vuosina lähes puolet jumalanpalveluksista jäi pitämättä, kun kirkkoon ei tullut yhtään seurakuntalaista. Sen tunnustuksen Barkman antoi, että osittain lestadiolaisten ansiosta juoppous ja äpärälapset olivat seurakunnassa käyneet vähiin.

Barkman oli kuitenkin tarmokas mies ja hän joutui – kansanopetuksen lisäksi - yhdessä seurakuntalaisten kanssa jatkuvasti taistelemaan köyhyyttä ja puutetta vastaan. Niin omassa elämässään rötiskökunnossa olevassa Pesiölän virkatalossa kuin myös seurakuntalaistensa elämässä. Köyhä seurakunta ei liene yhtenäkään Barkmanin virkavuotena pystynyt maksamaan täytenä papille kuuluvaa palkkaa. Barkman kuoli 1908.

Kirkkoa ei pystytty talvisin lämmittämään ja kovimmilla pakkasilla jumalanpalvelukset pidettiin lukkarin pirtissä. Lukkarina oli onneksi oman pitäjän mies, Elias Partanen, jolla oli oma torppa kirkon lähellä. Kun virkataloakaan ei seurakunta pystynyt lukkarilleen järjestämään.

Seurakunnan nuukuus vai olisiko köyhyys aiheutti sen, että kirkkoon ei raskittu hankkia ukkosenjohdatinta, kirkkoherrojen vaatimuksista huolimatta. Niinpä helteisenä heinäkuun 27. päivänä 1925 salama iski kirkkoon, joka paloi maan tasalle.

Kirkon palosta kirkkoherra Teräsvasara järkyttyi eikä toipunut vaan kuoli seuraavana vuonna. Vt. kirkkoherraksi määrättiin Sakari Matinlassi, joka oli Taivalkosken pappina 1926-33. Kirkottomaan pitäjään kun ei saatu vakituista kirkkoherraa.

Matinlassi joutui hoitamaan myös vasta perustetun Posion kirkkoherranvirkaa, joten kulkuneuvona moottoripyörä oli tarpeen. Autonkin Matinlassi hankki. Vauhdikas mies ehti olemaan myös 1928 perustetun Taivalkosken Seurahuoneyhdistyksen – myöhemmin Rauhanyhdistyksen - perustajajäsen.

Seurakunnan ja lestadiolaisten yhteiselo sujui hyvin myös siitä syystä, että Seurahuone oli rakentanut talon Jussilanmäelle, jossa sitten jumalanpalveluksia pidettiin vuodesta 1931 alkaen. Sekä Seurahuoneyhdistyksen että seurakunnan keskeisiä toimijoita olivat myös Nikolai Jalava ja Jooseppi Hiltunen, molemmat taivalkoskelaisia legendoja yhä vielä.

Joviaali yhteistyö jatkui myöskin kirkkoherra Aatto Koiviston aikana, joka tuli vakituiseksi kirkkoherraksi v 1933 ja hänen kautensa jatkui aina vuoteen 1948 saakka. Siis sota- ja evakkoaikojen pappi. Koivisto on itse kertonut seurakuntamme historiikissa, että hän tapasi toiseen evakkoon lähtiessään paikallisen saksalaisen komendantin, jolle oli esittänyt kainon pyynnön, että jättäisivät kirkon polttamatta. Olipa syynä Koiviston pyyntö tai se että taivalkoskiset olivat tulleet saksalaisten sotilaiden kanssa hyvin juttuun, tosiasiaksi jäi kuitenkin, että vetäytyvä saksalaisarmeija ei polttanut kirkonkyläämme, kuten niin monta kylää pohjoisessa Suomessa.

 

Voisin kertoa vielä muutakin, esimerkiksi pappilasta, sankarihautausmaasta, kiertokouluista, siunauskappelista ja Kaakkurivaarasta, seurakuntatalosta, leirikeskuksesta ja muustakin lähihistoriasta ja seurakunnan toiminnoista paljonkin. Paljon olisi kerrottavaa myös seurakunnan työntekijöistä ja maallikkovaikuttajista, mutta eiköhän tämä ala riittää. Kaksi nimeä kuitenkin vielä mainitsen: seurakunnan pitkäaikaisen kanttori Robert Makkosen ja seurakunnan pitkäaikaisimman kirkkoherran Pentti Liimatan. Heidän työaikanaan seurakunnan toiminta Taivalkoskella vakiintui pitkälti nykymuotoihinsa.

Seurakunta on nyt kaikkien taivalkoskelaisten seurakunta. Ja kirkko yhä keskellä kylää.